Translate

tiistai 23. heinäkuuta 2013

Äitiyden sumua ja poutapilviä

Nyt muistelen hymyllä niitä päiviä, kun ensimmäisen lapseni syntymän jälkeen ihmettelin joidenkin äitien kommentteja väsymyksestä, zombeista ja vaikkapa siitä, kuinka haastavaa on joskus lähteä vain käymään kaupassa. Se oli aikaa, kun minulla oli vauva, jota neuvolantädinkin sanoin voisi kuvata "luksusvauvana". Kyllä. Kaikki oli silloin vain niin somaa, ihanaa..semmoista vaaleanpunaista höttöä.

10 kuukautta sitten minusta tuli Zombie. Jep, toisen lapseni syntymän jälkeen peilistä katsova kuvastus oli Zombie. 
Tänään siitä alkaa oleen noin 10 kuukautta, kun sain syliini toisen suloisen tytön. Tytön, josta olen äärimmäisen kiitollinen. Päivääkään en vaihtaisi pois.. tai no empä nyt tiedä. Kyllä voisin vaihtaa, ne päivät, kun vauvan koliikkinen itku oli saanut minut vaipumaan jonnekin hulluuden ja epätoivon välimaastoon ja jonka vuoksi huusin syliini pyrkivälle 2-vuotiaalle esikoiselleni, että "jättäkää mut hetkeksi rauhaan, antakaa mulle tilaa hengittää, mää tarvitsen happee".

Pahin väsymys, saamattomuus, lamaannus osui kohtaan, kun vauva oli n. 4kuukauden. Mä en tunnistanut enää itseäni. Mä huusin päivittäin ja välillä itkin. Jostain sumun keskeltä mä tajusin kuitenkin mennä puhumaan neuvolaan. Tai itkemään. Nyt mä voinkin kiittää sitä ihanaa neuvolantätiä, joka osasi kertoa mulle, että mä en ole hullu, vaikka mulle oli tullut negatiivisiakin tunteita vauvaa kohtaan. Mutta ne oli todellakin vain tunteita ja mä olin vain väsynyt.
Pelkkä puhuminen vieraalle auttoi. Näin se vain on. Joskus vain on sanottava ääneen asioita, mitkä ahdistavat.
Sen jälkeen olen osannut suhtautua asioihin eri tavalla.

Tämä blogi on minulle ikäänkuin päiväkirja. Nyt voin mennä tarkastamaan blogihistoriasta, että mitä muuta sitä onkaan mahtunut viimeiseen kymmeneen kuukauteen, kuin koliikki-itkua, kitinää, sylintarvetta, jalassaroikkumista, yöheräilyä. 

Muistan loppuvuodesta 2012 vain yöt, jotka istuin keinutuolissa. Illalla kahdeksan jälkeen mieheni vuorasi minut tyynyjen väliin kiikkustuoliin istumaan ja antoi minulle sitten vauvan syliini. Siinä sitten kiikkusteltiin väsymyksestä silmät kiinni ja potkittiin pöydästä toisella jalalla vauhtia. Jos vauhti loppui, alkoi itku. Näin mentiin myöhään yöhön, kunnes lopulta vauva nukahti syvään uneen joskus kahden jälkeen. Toisina öinä mieheni asettui sohvalle nukkumaan ja otti lastenvaunut sohvanviereen ja hyssytteli vaunuja puoliunessa yön läpeensä.
Pahimpien öiden jälkeen kuljin päivät vanhoissa poskille valuneissa ripsareissa ja takkuisessa tukassa kylpytakki päällä.

Blogin kirjoittamisella on myös ollut terapeuttinen vaikutus. Olen pyrkinyt välillä ottamaan omaa aikaa, sisustaa ja tehdä käsitöitä. Se pitää minut järjissäni. Ja leipominen..se pitää minut "lihassa". Keväällä, kun vauva imi minut lähes tulkoon kuiviin heräten yöllä 6-10 kertaa. Väsyneenä ei tullut mieleenkään koittaa muuta konstia, kuin iskeä vauvalle tissi suuhun ja niimpä minä kuihduin 48 kiloiseksi roikkuvaksi nahkakasaksi. Suussasulavilla Mollyn herkuilla olen saanut itseni taas terveennäköiseksi.

Valoa alkaa olla tunnelin päässä. Kesä on hemmotellut meitä ja huomennakin on taas luvassa poutaa. Pikkuinen 10 kuukautinen neito menee huterin juuriopituin askelin siskonsa perässä ja siskokset kikattavat sydämensä kyllyydestä. Se, jos mikä saa äidin sydämen sulamaan. Neito nukkuu yönsä jo kohtuullisen hyvin heräten n.1-2 kertaa yössä. Ja tuttipullo on syrjäyttänyt tissin kokonaan. Olen taas vapaa.

Tiedän, että joillakin on varmasti rankempaa ja voi asiat olla ns. oikeasti huonosti. Siksi en valita ja olen kiitollinen kaikesta, mitä minulla on ja mitä olen saanut. Tämä oli vain pala minun elämääni, jonka halusin jakaa kanssanne.

ps. Olisi kiva, jos jättäisit kommentin








Molly Zombie-kaudesta selvinneenä.

tyttöni mun <3

19 kommenttia:

  1. Voi Maaret, miten sait ihan tipan linssiin! <3 Meillä nimittäin käytiin sama taistelu zombeja vastaan esikoisen kohdalla aikoinaan, ja sekin kesti 10kk, vaikkakaan syynä ei ollut koliikki tai ainakaan oireet eivät täsmänneet. Vaikeinta olikin juuri se, ettei tiennyt mikä on hätänä ja silti vauva valvoi käytännössä yöt ja päivät.
    Musta olisit saanut isosti tukea, kun vain olisin tiennyt tilanteestasi <3
    Tsemppiä, siitä se lähtee, se valoisampi ja helpompi aika! :)

    -Jenni (http://tervetta.blogspot.fi/)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jenni. Tää on juurikin vähän tämmöistä, kun tuosta väsymyksestä ei puhuta niin avoimesti ja varmasti tämäkin maa on täynnä äitejä, jotka ovat välillä enemmän tai vähemmän hulluuden partaalla vain väsymyksen takia...ja varmasti myös isejäkin. Uskon kanssa, että nyt on alkamassa aika, kun osaa nauttia lapsistaan ja energiaa piisaa touhuamaan niiden kanssa kaikkea kivaa ja jännää...ja tietty nyt juuri on myös palattava työelämään. Mutta elokuu vielä lomaillaan ja nautitaan kesästä lasten kanssa.

      Poista
  2. Voi Naapuri <3 aloin itkemään.... Tunnen niin tuon sinun väsymyksesi. Minulla ensimmäinen oli juurikin tuollainen kuin teidän kuopus ja kun 10kk iässä lopetin imetyksen yöhön jolloin hajosin lopullisesti. Herätyksiä 20 min välein ja muu ei auttanut kun tissi, päätin että nyt loppu tai mää kuolen. Ja siitä alkoin paremmat unet (taivas etten tajunnut aiemmin) No ehkä hyvä niin. Sitten kun tyttö oli vuoden ajattelin, että olen selvinnyt.... kunnes.... RASKAANA +3 VIIKKOO!!!! ja meinasin kuolla :D Olin saanut kuoleman pelon epäonnistuneesta sektiosta ja sitä ennen raskaus (en ole raskaana on ihanaa -ihminen, juu en! )Sitten vuosi huonon nukkujan kanssa, päivä unet max 30min. Ajattelin poru kurkussa, että en halua olla raskaana, kuka hullu tän synnyttää ja enkö mää saa saatana ikinä nukkua???? No mieskin oli shokissa ja kysyi, että haluanko sitten tehdä abortin :O No see oli ihan selvää sentään, ainoa asia, mutta miten siitäkin päätöksestä sel vitään, eli EI ABORTTIA, EI MISSÄÄN NIMESSÄ, TÄN ON TARKOITUS SYNTYÄ MEILLE <3 No joo, pelkäsin koko raskausajan, luojan kiitos turhaan. Leikkaus meni hyvin, toivuin nopeesti, rakastuin välittömästi kovapäiseen poikaani ja kaiken huipuksi hän oli hyvä nukkuja Vieläkin menee nukkuun kahdeksalta. kertaakaan ei ole venynyt kahteen tai neljään niinkun tytön kanssa. Mutta tämä poika, jonka oli tarkoitus tulla meidän lapseksi ja opettaa meille jotain elämästä, on todella itsepäinen, vaativa ja kauhea huutaaaaan. Huutaa niin että meinää pää hajota :D Ja tällä hetkellä tajuan, että mulla on järjetön STRESSI :D joo olen ollut neljä vuotta kotona ja mulla on STRESSI josta mää en meinää selvitä... Naurattaakin tää tilanne jo niin itseenikin. Miten tästä nyt taas saa itsensä kasattua, sillä hiukset putoo päästä ja joka paikkaa kolottaa. MUT ON NIIIIIN IMETTY KUIVIIN :) Mää niin ymmärrän sua ja kiitos kun kirjoitit tän päivityksen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset Sanna tästä kirjoituksestasi myös itsellesi. Me kaikki tiedämme, että kohtalotovereita löytyy, mutta me ollaan selviytyjänaisia. Voimia myös siihen naapuriin!

      Poista
  3. Tutulta kuulostaa, varmasti aika yleisiä tunteita, vaikka moni niistä vaikeneekin! Täällä väsymys oli yhtä kaameaa molempien kanssa, mutta ensimmäisen tuomalla kokemuksella tiesi, että kyllä sitä palautuu vielä ihmiseksi ja omaksi itsekseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on helpottava kuulla, ettei sitä ole pysyvästi jäämässä tämmöiseksi hormoonihirviöksi :) Kiitos kommentista!

      Poista
  4. Hyvä kirjoitus! Kuulostaa vähän tutulta, meillä kans nukkumisen kans ollut ongelmia kokoajan. Ensimmäiset 10kk heräämisiä oli tunnin välein, nyt sentään vain n.viisi. Omassa sängyssä tytär ei nuku ollenkaan ja tissillä on vieläkin. Itse koen sen helpoimmaksi, tissi suuhun vaan ja jatketaan unia! Todellakin käsityöt ja bloggaaminen ovat itselläkin henkireikä, kotona tulee oltua niin paljon. Itsekin olen imetyksen myötä laihtunut ihan kamalasti, en kehtaa edes sanoa mitä puntari näyttää... Vaivalla hankitut lihaksetkin olen menettänyt imetyksessä. Mutta tytär (nyt 1v.1kk) on maailman suloisin ja maailman tärkein, ja kyllä tässä onneks jo paremmin nukutaan :)
    Äidit on aika sissejä loppupeleissä, hyvä me! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niimpä..sissejä, mitä sissejä. Mihin kaikkeen naiset pystyykään. Sinun blogisikin on minulle yksi henkireikä. Sitä on kiva seurata ja varsinkin kun hankin iPadin, niin nyt voin tyttöjen tuhinankin keskeltä lueskella sitä helposti :)

      Poista
  5. Kuulostaa kovin tutulta ja uskon, että kohtalotovereita löytyy paljon. Koin molempien poikieni vauvavuodet todella raskaina ja olen suoraan sanottuna iloinen, että ne ovat takana päin - seuraava vuosi on paljon ihanampi ja antoisampi, kun vuorovaikutus kehittyy ja uusia taitoja opitaan koko ajan lisää :) Molemmilla on ollut omat haasteensa nukkumisen suhteen. Ensimmäisellä on aina ollut vaikeuksia nukahtaa, mutta nukkuu kuin tukki - toinen nukahtaa helposti, mutta herää pienimpään räsähdykseen. Se siitä, että lapsia voisi jotenkin siedättää meluun!
    Meillä kaikkein pahin aika molempien kanssa oli 6 kk iästä eteenpäin. Ekan kanssa auttoi yhden yön unikoulu 11 kk iässä ja se oli siinä. Tämä toinen on sen verran jääräpää, että kaikenlaista yritettiin useampaan otteeseen.. Ei suostunut luopumaan saavutetuista eduista ihan noin vain. Pahin yö oli 13 kk iässä - suoraa huutoa klo 23-03. Tahtojen taistelun jälkeen on vihdoin rauha maassa - ja öissä. Taitaa poika olla tullut äitiinsä. Mihinköhän tässä vielä joudutaankaan seuraavan 17 vuoden aikana... ;)
    Toivottavasti pystyt nauttimaan näistä viimeisistä hetkistä kotiäitinä! Kovin samanlaisessa elämäntilanteessa ollaan. Itselläni on enää 4 viikkoa jäljellä ja töihin paluu ja siihen liittyvä arjen pyöritys vähän jännittää..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jahas jahas, siellä elellään sitten yhtä jänniä hetkiä, kun täällä meilläkin. Uusi arki alkaa syksyllä. On se hurjaa. Mutta meitsi odottaa sitä, kun töissä saa (ehkä)välillä ainakin juoda teensä rauhassa..ja vessaan ei oo kukaan (toivottavasti)pyrkimässä samaan aikaan..tai ne pyrkyrit ainakin lukko pitää loitolla ;)
      Tsemppiä sinnekin uuteen arkeen!

      Poista
  6. Huoh, toi valvominen on niin perseesta! Meilla oli sama, Pihla nukku kun unelma ja Alisa sitten ei.. Muuten niin aurinkoinen vauva oli ihan karsee oisin, ja kuitenkin aamulla oli esikoisen kans noustava ja leikittava, ihme etta siita ajasta selvis hengissa!! Onneks se on meilla molemmilla jo takanapain!! :D <3 Johanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta turiset Johanna. Onneksi se on meillä nyt takanapäin :)

      Poista
  7. Meillä esikoinen on ollut erittäin helppo lapsi syntymästään saakka. Ei ole juuri kitissyt mistään ja nukkunut yönsä hyvin sekä syönyt. Nyt odottelenkin innolla/kauhulla syyskuuta, jolloin toisen lapsemme on tarkoitus syntyä. Millainen hänestä tulee ja miten hän käyttäytyy... Jotenkin sitä ajattelee, että kun on tähän asti mennyt niin hyvin niin se hyvä ei voi omalla kohdalla jatkua... No elämä on otettava vastaan sellaisena kuin se tulee ja tieto siitä, että muutkin selviytyvät on helpottavaa. Mukavaa, että teillä menee jo paremmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset

    1. Toivotaan Anna teille toista helppoa lapsosta :) Kaikkea hyvää loppuodotukseen!
      Juu, kyllä täytyy todeta, että nykyjään menee hyvin, kun viime yönäkin taas heräsin vain kerran laittamaan pienelle tuttia ja aamuherätys oli vasta 7.40. Ja nukkumaankin neito menee nykyään vain sänkyynsä kantamalla. Ei tarvii jäädä hyssyttelemään.

      Poista
  8. Just kun rupesin tätä kirjoittamaan niin kuului pinnasängystä byääääh ja siinä taas mentiin, meillä on ollut todella helppoa tämä vauva aika (3kk ikäisen kanssa) mutta silti olen ollut todella väsynyt ja raskauden jälkeinen masennus todettiin, sanoivat neuvolassa että voi tulla vaikkei vaikeaa olisikaan, minusta tuntui kaikki todella vaikealle enkä osannut tehdä enää lopulta muuta kuin itkeä. Todella huippu lukea tälläistä että joku uskaltaa ääneen kertoa asiasta! Jaksamista sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Samoin eli jaksamista sinne myös. Pienen lapsen tulo elämään on varmasti elämän ihanimpia, mutta suurimpia muutoksia elämässä. Vaikka saisikin nukkua hyvin, niin ei se varmastikaan sitä katso, etteikö voisi olla väsynyt ja voimaton. Ja saahan tämä äiteys aikasmoiset hormoonimyllerrykset aikaan ihmisen kehossa.

      Poista
  9. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista