10 kuukautta sitten minusta tuli Zombie. Jep, toisen lapseni syntymän jälkeen peilistä katsova kuvastus oli Zombie.
Tänään siitä alkaa oleen noin 10 kuukautta, kun sain syliini toisen suloisen tytön. Tytön, josta olen äärimmäisen kiitollinen. Päivääkään en vaihtaisi pois.. tai no empä nyt tiedä. Kyllä voisin vaihtaa, ne päivät, kun vauvan koliikkinen itku oli saanut minut vaipumaan jonnekin hulluuden ja epätoivon välimaastoon ja jonka vuoksi huusin syliini pyrkivälle 2-vuotiaalle esikoiselleni, että "jättäkää mut hetkeksi rauhaan, antakaa mulle tilaa hengittää, mää tarvitsen happee".
Pahin väsymys, saamattomuus, lamaannus osui kohtaan, kun vauva oli n. 4kuukauden. Mä en tunnistanut enää itseäni. Mä huusin päivittäin ja välillä itkin. Jostain sumun keskeltä mä tajusin kuitenkin mennä puhumaan neuvolaan. Tai itkemään. Nyt mä voinkin kiittää sitä ihanaa neuvolantätiä, joka osasi kertoa mulle, että mä en ole hullu, vaikka mulle oli tullut negatiivisiakin tunteita vauvaa kohtaan. Mutta ne oli todellakin vain tunteita ja mä olin vain väsynyt.
Pelkkä puhuminen vieraalle auttoi. Näin se vain on. Joskus vain on sanottava ääneen asioita, mitkä ahdistavat.
Sen jälkeen olen osannut suhtautua asioihin eri tavalla.
Tämä blogi on minulle ikäänkuin päiväkirja. Nyt voin mennä tarkastamaan blogihistoriasta, että mitä muuta sitä onkaan mahtunut viimeiseen kymmeneen kuukauteen, kuin koliikki-itkua, kitinää, sylintarvetta, jalassaroikkumista, yöheräilyä.
Muistan loppuvuodesta 2012 vain yöt, jotka istuin keinutuolissa. Illalla kahdeksan jälkeen mieheni vuorasi minut tyynyjen väliin kiikkustuoliin istumaan ja antoi minulle sitten vauvan syliini. Siinä sitten kiikkusteltiin väsymyksestä silmät kiinni ja potkittiin pöydästä toisella jalalla vauhtia. Jos vauhti loppui, alkoi itku. Näin mentiin myöhään yöhön, kunnes lopulta vauva nukahti syvään uneen joskus kahden jälkeen. Toisina öinä mieheni asettui sohvalle nukkumaan ja otti lastenvaunut sohvanviereen ja hyssytteli vaunuja puoliunessa yön läpeensä.
Pahimpien öiden jälkeen kuljin päivät vanhoissa poskille valuneissa ripsareissa ja takkuisessa tukassa kylpytakki päällä.
Blogin kirjoittamisella on myös ollut terapeuttinen vaikutus. Olen pyrkinyt välillä ottamaan omaa aikaa, sisustaa ja tehdä käsitöitä. Se pitää minut järjissäni. Ja leipominen..se pitää minut "lihassa". Keväällä, kun vauva imi minut lähes tulkoon kuiviin heräten yöllä 6-10 kertaa. Väsyneenä ei tullut mieleenkään koittaa muuta konstia, kuin iskeä vauvalle tissi suuhun ja niimpä minä kuihduin 48 kiloiseksi roikkuvaksi nahkakasaksi. Suussasulavilla Mollyn herkuilla olen saanut itseni taas terveennäköiseksi.
Valoa alkaa olla tunnelin päässä. Kesä on hemmotellut meitä ja huomennakin on taas luvassa poutaa. Pikkuinen 10 kuukautinen neito menee huterin juuriopituin askelin siskonsa perässä ja siskokset kikattavat sydämensä kyllyydestä. Se, jos mikä saa äidin sydämen sulamaan. Neito nukkuu yönsä jo kohtuullisen hyvin heräten n.1-2 kertaa yössä. Ja tuttipullo on syrjäyttänyt tissin kokonaan. Olen taas vapaa.
Tiedän, että joillakin on varmasti rankempaa ja voi asiat olla ns. oikeasti huonosti. Siksi en valita ja olen kiitollinen kaikesta, mitä minulla on ja mitä olen saanut. Tämä oli vain pala minun elämääni, jonka halusin jakaa kanssanne.
ps. Olisi kiva, jos jättäisit kommentin
 |
| Molly Zombie-kaudesta selvinneenä. |
 |
| tyttöni mun <3 |
